Hejpådig taas, uutta osaa pukkaa. Kuten edellisen osan kommenteissa jo mainitsinkin, se kutos osan lopussa vilautettu talo tuhoutui valtavan bugimäärän vuoksi, ja Greenhillit joutuivat muuttamaan. Mutta itse tykkään kyllä enemmän tästä uudesta talosta ^_^

Perijä-äänestyksen laitan tänne sitten jossakin vaiheessa, pitää ensin tarkistaa vielä muutama juttu.

Mutta olkaapas hyvät, Greenhillit on täällä taas.

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Edellisen osan lopussa vilautin hieman Greenhillien uutta mökkiä, mutta sille kävi hieman hassusti. Asensin nimittäin vapaa-ajan uudelleen, ja tontti sekosi ihan totaalisesti ja bugitti aika kivasti. Siksipä Greenhillit joutuivat muuttamaan toiselle tontille ja kyhäämään ihan uuden talon.
Jos rehellisiä ollaan, tykkään tästä paljon enemmän ;;) Taloesittely tulee sitten luultavasti ennen seuraavaa osaa.


"Voi kulta, ajattele kuinka paljon leppäkerttuja täällä onkaan! Voimme perustaa pienen puutarhan, kun leppikset tuhoavat tihulaiset", Impi alkoi hehkuttaa heti taksin lähdettyä uudelta tontilta. Kiotokin oli asiasta innoissaan ja lupasi käydä ostamassa tomaatintaimia heti seuraavana päivänä.


Uuden kodin menetettyä suurimman uutuudenhohtonsa elämä palautui normaaleihin uomiinsa. Impi viihtyi talon valoisassa ja tilavassa keittiössä, ja siellä hän kokkaili yleensä aivan yötä myöten.


Myös Hokkaido löysi uudesta kodistaan paljon tekemistä; tuleville taaperoille varattuun huoneeseen oli ostettu puuhapöytä, jonka ääressä Hokkaidokin viihtyi.


Muuton seurauksena Hokkaidon täytyi tietysti mennä eri kouluun, vaikka eihän hän ollut entisessäkään käydä kuin pari kertaa.
Reippain mielin Hokkaido kiipesi bussiin, moikkasi kuljettajaa ja istahti etummaiseen penkkiin.


Uransa huipun saavutettuaan Impi ei enää viitsinyt ottaa kauheaa stressiä töistään; usein aamuisin hän vain kiskaisi työasun ylleen, kipaisi kimppakyytihelikopterille ja ilmoitti olevansa niin kovin sairas ja jäävänsä kotiin lepäämään. Todellisuudessa Impi ei levännyt, saatika sitten ollut sairas, hän vain tykkäsi olla kotona ja keskittyä musiikkiin.


Hokkaidon taival uudessa koulussa ei alkanut hääppöisesti; heti ensimmäisestä kokeesta tuli seiska. Eihän se niin kamalan huono numero ollut, mutta Hokkaido oli ollut varma kympistä. Pettymys oli suuri.


He-hei! Muistattekos tämän jepen? Joskus kauan sitten Nagaia tai Tokyo toi hänet mukanaan koulusta. Pojan nimeä en valitettavasti vieläkään muista.
Jokatapauksessa myös Hokkaido tutustui poikaan koulussa, ja piti tästä.


Täysin tietämättömänä siitä, että hänen siskonsa eivät aikoinaan olleet sietäneet poikaa, Hokkaido kuunteli pojan juttuja hämmentyneenä. Hän ei ollut tiennytkään, että Juri Kutvanen oli luopumassa Ursenalin puolustajan pestistä !



Hokkaidon uusi tuttavuus tuntui olevan kiinnostunut futiksesta, ja niinpä Hokkaido haastoi tämän peliin. Tietysti alusta asti oli täysin selvää, että Hokkaido oli täysin ylivoimainen ja voittamaton.


Impi väitti bongailevansa lintuja, mutta todellisuudessa hän tarkkaili tyttärensä käytöstä. Oliko tämän eleissä viitteitä ihastumisesta? Hokkaido nimittäin oli Greenhillien perheen lapsista kaikista pikkuvanhin; hän kokkaili itse itselleen muffineita, pesi vessanpyttyä ja katsoi paljon uutisia.
Impi oli huolissaan asiasta: Oliko kahden vanhan kurpan seura tehnyt Hokkaidosta henkisesti muita ikäisiään vanhemman? Ei kai tyttö ollut jo rakastunut?


Mu-mu-mutta? Mikäs Kiotoa näin tanssittaa?


OMIGOSH FTW mitä ihmettä? Rehellisesti sanoen tämä oli täysi yllätys minulle.
Kioto vanheni vanhukseksi.


Vilkaistuaan peiliin ja älyttyään olevansa kamalan näköinen Kioto vaihtoi ylleen kirjavan villapaidan ja länttäsi päähänsä valkoisen tupeen.
Naapurin ikivanhasta Maurianterosta mallia ottaen Kioto syventyi vanhojen pappojen puuhaan; auton rassaamiseen. Valitettavasti autonrämä ei vain suostunut olemaan Kioton kanssa siitä, että pultteja väännetään vastapäivään.


Saavutettuaan yhteisymmärryksen moottorin kanssa Kioto innostui värkkäilystä niin, että ei malttanut lopettaa sitä ennen pimeän tuloa. Impi rääkäisi ulko-ovelta ruoan olevan pöydässä ja Kioto huomasi olevansa kammottavan nälkäinen.


"Hokkaido... Ymmärräthän sinä, että sinä olet vielä lapsi. Älä turhaan ota mitään paineita vanhenemisesta, vaikka me olemmekin jo tämmöisiä kalkkiksia. Lupaathan?" Impi hössötti koko porukan ollessa kasassa pöydän ympärillä.
"Mitä sinä äiti oikein tarkoitat?" Hokkaido kummasteli Immen jo noustessa pöydän äärestä. Impi kohautti olkiaan ja keräsi astiat pois pöydästä.


Immen kadottua yläkerran puolelle Hokkaido siirtyi istumaan isäänsä vastapäätä.
"Olen hieman ajatellut", hän sanoi. "Haluaisin nimittäin lähteä heti kasvettuani yliopistoon".


"Mitä sinä tyttökulta tuosta nyt jo huolehdit? Sinulla on vielä lapsuutta jäljellä. Tartu hetkeen ja nauti siitä!" Kioto kehotti ja kurotti silittämään Hokkaidon hiuksia.


"Tiesitkös, tässä meidän perheessä on aina ollut tapana, että nuoret saavat itse päättää milloin lähtevät yliopistoon vai lähtevätkö ollenkaan. Etkä sinä ole mikään poikkeus. Valinta on sinun", Kioto sanoi lempeästi ja totesi saman tien lähtevänsä vielä hieman vilkaisemaan autoa.


Hokkaido jäi yksin keittiöön istumaan.
"Minulla on taatusti koko maailman paras isä!" hän ajatteli ennen kuin kipusi yläkertaan nukkumaan.


Aamulla Hokkaido oli niin innoissaan kouluun lähdöstä, että meni odottamaan bussia pyjama päällä, syömättä edes aamupalaa.


Koulubussi oli jo ehtinyt hakea pyjama-Hokkaidon, ennen kuin Kioto ja Impi heräsivät. Heti alkajaisiksi Kioto meni halaamaan vaimoaan.
"Muistathan, että en koskaan lakkaa rakastamasta sinua", hän kuiskasi Immen korvaan ja suukotti tätä poskelle.


Vanhukseksi Kioto oli melkoisen timmissä kunnossa, ja hän ei tietenkään häpeillyt sitä. Päin vastoin; herra saattoi hyvinkin mennä siistimään hedelmäpuita pelkissä yöhousuissa!
Kyllä siinä oli naapurin mummoilla silmänruokaa kerrakseen.


Vaikka Hokkaido oli aamulla odotellut bussia pyjama päällä, tehnyt kiitettävästi läksyt ja mennyt kouluun hyvällä tuulella, hän sai todistukseensa vain kasi puolen. Kyllähän sekin on hyvä numero, ei vain tunnu riittävän Hokkaidon kaltaisille perfektionisteille.


Hokkaidon mukana Greenhilleille tuli tämmöinen komistus, joka esitteli itsensä Argos Martiniksi.


"Et muuten varmana uskaltaisi laittaa opettajan kenkiin eläviä koppakuoriaisia", Hokkaido yllytti Argosta. Hän halusi testata, oliko Argos todella ystävyyden arvoinen vai pelkästään sellainen ihminen, joka haluaa silkkaa uteliaisuuttaan nähdä muiden kodit. Jos Argos olisi kunnon jätkä, hän pystyisi laittamaan opettajan kenkiin vaikka eläviä haisunäätiä!


"Hahaa, senkin tonttu. Minä laitoin eskarissa opettajan käsilaukkuun koirankakkaa! En minä mikään nynnerö ole. Voin laittaa minne tahansa mitä tahansa, usko pois", Argos ilahtui. Hokkaido vaikutti hyvältä tyypiltä, jos hänkin kerran oli kiinnostunut opettajien piinaamisesta.


"Kuuleppas Argos. Mielestäni sinä olet huipputyyppi!" Hokkaido naurahti. "Mutta et niin huippu, että päihittäisit minut jalkapallossa", hän lisäsi ilkikurisesti ja juoksi jalkapallomaalin luo.


Kioto oli saanut autonrämänsä moottorin kuntoon, ja nyt oli aika korjailla hieman runkoa. Se ei ollut homma eikä mikään verrattuna moottorin korjaukseen, ja Kioto sai asian hoidettua alta aikayksikön.


Ja ei kun testaamaan - parin yrityksen jälkeen moottori aloi kehrätä kuin jättiläiskokoinen kissa. Tyytyväisenä Kioto testasi autoa hurauttamalla kerran korttelin ympäri vilkutellen kaikille jalankulkijoille.


"Hokkaido, minun mielestäni olisi kivaa jos olisit minun kaverini", Argos ehdotti ujostellen.
"Niin minunkin. Tai siis olisi hauskaa, jos kävisit meillä toistekin. Voitaisiin vaikka pelata futista", Hokkaido innostui.
Pian alkoi tulla pimeä, ja Argosin täytyi lähteä kotiin.


Kioto tunsi suurta tarvetta kuntoilla; hänellä oli itseään nuorempi, äärettömän kaunis vaimo joka varmasi saisi kenet tahansa jos vain tahtoisi. Miksi ihmeessä Impi haluaisi pysyä vanhan, harmaan ja lihavan miehen rinnalla?


Kioton synkistä ajatuksista autuaan tietämättömänä Impi oli juuri hiippailemassa vessaan, kun hän tunsi käsissään ja jaloissaan outoa kutinaa.


"Ei vielä!", hän henkäisi huomattuaan, että oli vanhentumassa. Ei, hän ei halunnut vielä vanhukseksi.


Kauhistuneena Impi ryntäsi peilin eteen. Kyllä, se oli totta. Hänen kauniit, kiiltävänruskeat hiuksensa olivat nyt ällöttävät, valkoiset luirut. Hänen sileät, nuorekkaat kasvonsa olivat nyt rumat ja ryppyiset.


Seuraavana päivänä Impi otti vähän omaa lomaa töistään. Hän oli niin järkyttynyt vanhentumisestaan, että hän ei halunnut nähdä ketään. Hän ei halunnut, että kukaan näkisi häntä siinä kunnossa. Onneksi Kioto ei kuitenkaan ollut saanut kohtausta, kun Impi oli illalla näyttänyt hänelle kammottavan ryppynaamansa.


Kioto oli hieman kummissaan vaimonsa käytöksestä. Mikä siinä vanhenemisessa niin kamalaa oli? Hänen mielestään Impi oli yhä erittäin kaunis.
Vaivoin Kioto oli saanut suostuteltua Immen soittamaan pianoa hänelle. Musiikki ja sen soittaminen olivat ainakin ennen piristäneet Impeä, miksi siis ei nyt?


Muutaman päivän kuluttua Impi alkoi olla jo oma itsensä. Hän saattoi olla ulkona häpeämättä vanhuuttaan, ja kaikki oli Kioton ansiota. Kioto oli näyttänyt Immelle, että vanhuudessa ei ole mitään noloa tai kamalaa. Jokainen tulee joskus vanhaksi, siltä ei voi välttyä.


Päivien kuluessa Impi sai aina vain lisää itsevarmuutta, ja lopulta hän oli valmis menemään töihin. Lomapäivät alkoivat olla jo loppuun käytettyjä, mutta Impi ei tahtonut vielä eläkkeelle. Niin vanha hän ei kuitenkaan vielä ollut!


Pitkän uurastuksen jälkeen Kioto sai viimeinkin autonsa valmiiksi. Oikeastaan se ei ollut hänen autonsa, vaan lahja tulevalle perijälle. Itse perijää hän ei ollut vielä valinnut, ja auton värin hän joutui hieman arpomaan. Sininen oli sopivan neutraali mutta kuitenkin sähäkkä väri, siitä pitivät kaikki.




Greenhillien talossa ramppasi vähän väliä mitä omituisempaa porukkaa. Milloin joku tuli värväämään Kiotoa stadin värkkäilykerhoon, milloin Impi kutsuttiin musiikki- ja tanssistudio Nelitahtiin.


Syksyn viimeisinä päivinä Argos saapui pimputtamaan Greenhillien ovikelloa. Poika oli joutunut kotiarestiin syötettyään pikkusiskolleen sammakon, eikä hän ollut siksi päässyt tapaamaan Hokkaidoa.


Hokkaido kutsui pojan sisään, ja Argos yllätti hänet äkillisellä tyynyhyökkäyksellä.


Sisätiloissa tuli kuitenkin äkkiä ahdasta ja kuumaa, joten Hokkaido pyysi Argosin mukanaan pihalle. Hän todella piti tästä pojasta. Pojasta, joka syötti siskolleen sammakoita ja laittoi haisunäätiä opettajan laukkuun.


"Siis se teki silleen tälleen kun ne poliisit tuli, kun se oli silleen varas! Ja sitten se yritti juosta pakoon, mutta sitten ne poliisit sai sen kiinni!" Hokkaido selitti lempisarjansa ABCD Rikostutkijoiden edellisen jakson tapahtumia. Hän ei ehtinyt selostuksessaan aivan loppuun asti, sillä Argosin äiti soitti ja käski Argosin tulla heti kotiin.


Impi sai ilokseen huomata, että hellä hoiva oli todellakin auttanut; appelsiinipuu tuotti ensimmäisen satonsa!


Kiotokin sai huomata jotain: työn raskaan raatajat palkitaan. Hän saavutti uransa huipun!


Hokkaido ei jäänyt pekkaa pahemmaksi; hänenkin työnsä tuotti tulosta. Kymppi!


Greenhillien arki oli tuikitavallista perhe-elämää. Impi, äidin virassaan, valmisti perheelleen terveellistä ja herkullista ruokaa.


Hokkaido kilttinä perhetyttönä auttoi äitiään pihatöissä.


Ja Kioto ihanana aviomiehenä siivosi ja järjesti paikkoja.


Lopultakin koitti koko perheen kovasti odottama päivä; Hokkaidon synttärit.

"Minä toivon, että Argos ja minä ollaan ystäviä, ikuisesti. Ja sitten toivon, että äiti ja isä ovat aina onnellisia. Ja toivon, että siskoilla ja veljillä on mukavaa. Ja poni olisi ihan kiva", Hokkaido listasi mielessään puhaltaessaan kynttilöitä.
Sorge, seinät >_<


Impi ja Kioto osaavat ottaa iloiset asiat erittäin iloisina asioina.


Hokkaidosta tuli erittäin nätti typykkä, mitä nyt puoli naamaa on piilossa tuon otsatukan alla.


"Hokkaido rakas, muistathan, että saat lähteä yliopistolle heti kun haluat. Me emme halua olla esteenä", Impi muistutti kakkukahvien aikana.


"Niin, oikeastaan olen kyllä ajatellutkin, että haluan mahdollisimman pian tavata sisarukseni. Siitä on aivan liian kauan, kun viimeksi olen tavannut heidät!" Hokkaido huokasi haikeasti.

Ennen taksin tilaamista Hokkaido käväisi peilin edessä avaamassa lettinsä ja vaihtamassa ylleen nätimmän asun. Tyttö on erittäin kaunis! Perhetavoitteisen Hokkaidon mieleen ovat menestyvät blondit, joilla ei ole koruja.

Ja ei muuta kuin puhelimeen. Hokkaido pirautti nopeasti yliopistolle, ja ilmoitti olevansa tulossa opiskelemaan. Tyttö muuten sai stipendit hyvästä koulumenestyksestä, ruoanlaitosta ja siivouksesta.


"Hei hei, isä. Tulen varmasti jonain päivänä käymään, lupaan sen. En ikinä unohda teitä", Hokkaido nyyhkäisi mennessään halaamaan isäänsä. Oli raskasta jättää omat vanhemmat aivan kaksin...


Impi yritti epätoivoisesti pidätellä kyyneliään halatessaan Hokkaidoa. Hänen kaunis iltatähtensä oli lähtemässä omalle tielleen.


Taksin tuuttaillessa portinpielessä Hokkaido pyyhkäisi silmiään hihallaan.
"Nähdään", hän huusi vielä pihalta, ennen kuin kiipesi taksiin.

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Noin. Tämä oli hieman (köhköh, parikymmentä kuvaa) edellisiä osia lyhyempi, johtuu siitä, kun hukkasin muutaman kuvan.

Seuraavassa osassa ollaankin koko aika yliopistolla, ja ehkä mahdollisesti paljastan sen tulevan perijän ensi osan lopussa.  Mahdollisesti (;

Kommentoida saa, ja saatte myös kertoa kuka olisi paras perijäksi. Ainakin muistaakseni vitososan lopussa on kuvat muistakin Greenhillin kakaroista, jos ette muista miltä he näyttävät (: